Vaikeuksia löytää asunto (osa 2)

Ennen kuin ehdin koskaan edes nähdä seuraavaa asuntoa, sain viestin, että se on mennyt. Suomalaisen kontaktihenkilön asunto oli hyvin pieni. Hän oli järjestänyt minulle väliaikaisen majoituksen erään yliopisto-opettajan ja hänen vaimonsa luokse. Lopulta asuin heidän luonaan kolme viikkona, jona aikana lähetin viestejä vuokra-asuntoilmoituksiin. En saanut yhtään vastausta. Tässä vaiheessa minulla oli kuitenkin apunani paikallisia, jotka pystyivät hoitamaan asioita ranskaksi puhelimessa. Oma kielitaitoni ei siihen riitä. Puhelimitse näyttöjä saatiin sovittua. Kävin katsomassa kolmea asuntoa. Yksi oli liian kallis, yhdessä oli remontti kesken ja se oli ahdas. Yksi asunto oli tarpeitani vastaava. Sitä vuokrasi välitysfirma.

Välitysfirma halusi tietysti kopion passistani, tiedot tuloistani ja työsuhteestani täällä, mutta niiden lisäksi välitysfirma tarvitsi takaajan. Minulla siis pitäisi olla joku, joka takaa, että maksan vuokran. Kysyin, voinko maksaa koko oleskeluaikani vuokran ennakkoon. Ei, se ei käy. Tarvitaan takaaja. Mistä minulle nyt sellainen takaaja on vieraassa maassa? Jäin miettimään seuraavaa siirtoani. Yön yli asiaa mietittyään ystävällinen opettajapariskunta ilmoitti, että he voivat taata vuokranmaksuni. En siis pyytänyt sitä heiltä, mutta he tiesivät tilanteeni. Se tuntui tarpeettomalta ystävällisyydeltä. Tuossa vaiheessa he olivat tunteneet minut kaksi viikkoa ja takaajan odotettiin toimittavan välitysfirmalle melkoinen määrä dokumentteja heidän tuloistaan ja veroistaan ja mistä kaikesta olikaan.

Rouva opettaja soitti välitysfirmaan ja kysyi, onko asunto vielä vapaa. Kyllä se oli. Rouva käytti aikaa tarvittavien dokumenttien etsimiseen, niiden skannaamiseen, siirtämiseen minun koneelleni sekä saateviestin kirjoittamiseen. Lisäsin mukaan omat dokumenttini ja jäin odottamaan vastausta. Vastaus tuli tunnissa: asunto on mennyt.

Olin niin väsynyt tähän asuntoruljanssiin, että päätin lopettaa yksiön etsimisen. Menisin opiskelija-asuntolaan. Menin siis käymään opiskelija-asuntotoimistossa eräänä tiistaina kahden viikon maassa oleskelun jälkeen. Ei ole vapaita huoneita. Haluanko jättää hakemuksen? Joo kai sitten. Seuraavaksi toimistohenkilö kysyi, olenko opiskelija. Ei, en ole. Huoneet on tarkoitettu vain opiskelijoille. Tilanne tuntui toivottamalta. Lähdin toimistosta lannistuneena ja menin yliopiston työhuoneelle tekemään töitä.

Myöhemmin samana päivänä ranskalainen kollega kysyi, onko kaikki hyvin. Kerroin hänelle tilanteen. Hän oli hetken vaiti ja sanoi sitten: ”Minulla on huone.” ”Onko?” minä kysyin, kun en muutakaan ällistykseltäni keksinyt. Sovimme, että käyn katsomassa asuntoa ja huonetta seuraavana päivänä eli keskiviikkona. Asunto oli kelpo ja huone tilava. Aloimme keskustella hinnasta ja se on mielenkiintoisin hintatinkaus, jonka olen koskaan käynyt. Minä, maksaja, yritin saada hintaa ylemmäs, ja hän, maksun saaja, yritti saada hintaa alemmas. Pääsimme molempia tyydyttävään summaan ja muutin kollegani luokse saman viikon perjantaina.